Ostoskori (0)

Miksi laktaattia mitataan?

 

Monesti kuntoilijoilta ja urheilijoilta mitataan veren laktaattipitoisuutta harjoituksissa. Mitä tämä kertoo liikkumisesta ja miten tietoa laktaattipitoisuudesta pystytään hyödyntämään harjoittelussa? Pohjustukseksi on hyvä käydä läpi hieman teoriatietoa liikkumisesta ja siihen vaadittavasta energiasta. 

 

Liike saadaan aikaan lihasta supistamalla. Lihas supistuu, kun aivoista lähetetään supistumiskäsky hermoja pitkin lihakseen. Aivoillaan voi miettiä, että haluaa esimerkiksi pullistella hauislihasta. Kun tämä päätös on aivoissa kypsynyt, kyseinen lihas supistuu ja aiheuttaa samalla kyynärnivelen koukistumisen. 

 

Lihasten supistuminen ei ole ilmaista lystiä. Sen aikaansaamiseksi tarvitaan energiaa. Lihasten supistumisen energianlähteenä käytetään adenosiinitrifosfaatti-molekyylejä eli ATP:tä. Sitä pystytään tuottamaan elimistössä varastoidusta energiasta erilaisia reittejä pitkin. Nämä reitit pystytään jakamaan aerobisiin ja anaerobisiin energiantuotantoreitteihin. Aerobinen energiantuotanto tapahtuu nimensä mukaisesti hapen avulla, kun taas anaerobinen ilman happea. 

 

Aerobisesti pystytään tuottamaan hyvin paljon energiaa. Aerobisen energiantuoton lähteenä käytetään rasvoja, joiden energiavarastot elimistössä ovat suuret ja happea taas on hengitysilmassa aina runsaasti tarjolla. Aerobisen energiantuoton huono puoli on se, että sen kautta ATP:n tuottaminen on hidasta. Tästä syystä se soveltuu energiantuottotavaksi suorituksiin, joiden teho on rauhallinen. Pitkällä, rauhallisella lenkillä energia tuotetaankin lähinnä aerobisesti.  

 

Suoritustehon noustessa myös anaerobinen energiantuotantoreitti otetaan tehokkaammin käyttöön. Anaerobisesti pystytään tuottamaan energiaa nopeasti, kun suoritusteho ylittää aerobisen energiantuoton rajat. Anaerobiseen energiantuotantoon käytetään elimistön hiilihydraattivarastoja. Ruuasta saatu hiilihydraatti pilkotaan glukoosiksi ja säilötään elimistöön. Anaerobiseksi glykolyysiksi kutsutaan energiantuotantoa, jossa glukoosi hajotetaan pyruvaatiksi. Tämän reaktion seurauksena syntyy ATP:tä täysin ilman hapen avustusta. Glykolyysin osuus kokonaisenergiantuotannosta kasvaa, mitä enemmän suoritusteho ylittää aerobisen energiantuoton rajat.  

 

Miten laktaatti sitten tähän liittyy? Kovatehoisessa suorituksessa lihasten energiantarve on suuri, eikä hapen avulla ehditä tuottamaan tarpeeksi energiaa. Tällöin glykolyysissä muodostunut pyruvaatti muutetaan edelleen laktaatiksi. Laktaatin kertyminen elimistöön kertoo siis siitä, että anaerobinen glykolyysi toimii suorituksen energiantuottotapana. Mitä enemmän laktaattia elimistössä on, sitä suuremmassa roolissa glykolyysi on kokonaisenergiantuotannosta. Näin pystytään arvoimaan sitä, kuinka kovalla teholla työskennellään ja kuinka pitkälle aerobisen energiantuoton raja on ylitetty. 

 

Mitä väliä laktaattipitoisuudella sitten on harjoittelussa? Harjoittelulla pyritään monesti kehittymään halutuissa ominaisuuksissa. Esimerkiksi maratonjuoksija haluaa juosta maratonin kovempaa, 100 metrin juoksija taas haluaa juosta oman kisamatkansa mahdollisimman kovaa. Laktaattipitoisuuden avulla pystytään seuraamaan, mitä ominaisuuksia harjoitus energiantuoton näkökulmasta kehittää. Maraton juostaan pääosin aerobista energiantuottoa hyödyntäen, joten tämän energiantuottotavan harjoittaminen on tärkeää. 100 metrin juoksijalla aerobinen energiantuotto on taas kilpailusuorituksessa täysin sivuroolissa. Laktaattia mittaamalla juoksija pystyy varmistamaan, että harjoitus kehittää haluttua ominaisuutta.  

 

Kuntoilijan kannalta laktaattitasojen testaamisesta voi myös olla hyötyä. Aerobisen energian käyttöä ja tuotantotehokkuutta pystyy kehittämään paljon, mutta se vaatii myös harjoittelua aerobisen energiantuoton mahdollistavilla suoritustehoilla. Jos lenkit tulee juostua aina liian kovaa, harjoittaa enemmänkin vain anaerobista energiantuottoa. Tämä voi olla syynä siihen, että ahkerasta lenkkeilystä huolimatta kehitys junnaa paikoillaan. 

 

Liikunnan aikainen energiantuotanto toimii jokaisella yksilöllisesti ja siihen vaikuttavat sekä geenit että harjoitustausta. Laktaattitasoja testaamalla saadaan selville yksilölliset harjoitusalueet. Tällöin lenkkejä ei tule tehtyä liian kovaa ja harjoitusvaikutus kohdistuu haluttuihin ominaisuuksiin. Harjoitusalueiden määrittämiseksi käytetään kestävyysharjoittelussa kynnysmenetelmää. Laktaattitasoista yksilölle määritetään sekä aerobinen että anaerobinen kynnys, joiden perusteella harjoittelun painopisteet määritetään ja harjoitusohjelma luodaan.  

 

Aerobinen kynnys tarkoittaa suoritustehoa, jolloin veren laktaattipitoisuus nousee ensimmäisen kerran lepotasoltaan. Anaerobinen kynnys määritetään taas suoritustehoon, jolloin laktaatin muodostuminen lähtee jyrkkään nousuun. Kynnysten välisellä alueella laktaattia muodostuu, mutta sitä pystytään vielä tehokkaasti poistamaan. Näistä kynnyksistä pystytään määrittämään harjoitusalueet ja niitä vastaavat vauhti- ja sykerajat. Kestävyysharjoittelu jaetaan usein perus-, vauhti- ja maksimikestävyyteen. Peruskestävyysharjoittelu tapahtuu alle aerobisen kynnyksen tehoilla, vauhtikestävyys kynnysten välissä ja maksimikestävyys anaerobista kynnystä kovempitehoisin suorituksin.  

 

Laktaattipitoisuutta käytetään tähän harjoitusalueiden määritykseen, mutta sitä voidaan hyödyntää myös kehittymisen seurannassa. Laktaattipitoisuuden lasku tietyllä suoritusteholla kertoo suuremmasta aerobisen energiantuoton osuudesta, joka taas monesti on yhteydessä parempaan jaksamiseen kestävyyssuorituksessa. Näin pystytään seuraamaan sitä, miten harjoittelu on onnistunut ja kuinka suuri vaikutus sillä on ollut elimistön energiantuotantoon. Pelkällä laktaattimittauksella ei päästä kiinni tarkempiin syihin kehityksen taustalla. Kehitystä on voinut tapahtua energiantuotannossa, hapen kuljetuksessa lihaksille, suorituksen taloudellisuudessa tai monessa muussa ominaisuudessa. Laskeneet laktaattitasot yleensä kertovat kuitenkin parantuneesta kestävyyssuorituskyvystä, joka monille kuntoilijoille ja urheilijoille on lopulta se tärkein mittari.  

 

Yhteenvetona voisi sanoa, että laktaattitestauksesta on apua, jos kestävyyskuntoaan haluaa kehittää. Yksilöllisyyden takia karkeisiin ohjeisiin harjoitusalueista ei voi täysin luottaa. Laktaattitestaus on suositeltavaa, jos haluaa varmuuden omista yksilöllisistä harjoitusalueista. Kehittyminen on varmempaa ja nopeampaa kun harjoitukset tekee oikeilla tehoalueilla. Yleisin tapa laktaattitasojen mittaamiseen on tasotesti, jossa tehdään juoksuvetoja nousevalla teholla ja väleissä mitataan laktaattipitoisuus sormenpääverinäytteillä.  

  

 

 

LÄHTEET: 

 

Binder ym. 2008. methodological-apporach-to-the-first-and-second-lactate-threshold-in-incremental.pdf (derkardiologe.at) 

Rabinowitz & Enerbäck, 2020. Lactate: the ugly duckling of energy metabolism - PMC (nih.gov)